Olen jo jonkin aikaa kamppaillut kalvavan ajatuksen kanssa, joka on liukas ja vaikeasti kiinnitettävä. Oletko koskaan huomannut, kuinka uskonnollisella tekopyhyydellä ja "woke"-aktivismilla on näennäisistä eroistaan huolimatta huolestuttava määrä puutteita? Pohjimmiltaan molemmat näyttävät kompastuvan samaan perustavanlaatuiseen virheeseen: performatiivisen hyveen erehtymiseen todelliseen. Tämä ei ole vain satunnainen havainto, se on malli, joka paljastaa jotain syvempää ihmisen käyttäytymisestä, uskomusjärjestelmistä ja moraalisen statuksen tavoittelusta nykymaailmassa. Kuten Rob Henderson oivaltavasti huomauttaa, "luksususkomukset" ovat eliitin omaksumia ajatuksia viestittääkseen moraalista ylemmyyttä kantamatta henkilökohtaisia kustannuksia. Nämä uskomukset, olivatpa ne sitten verhottu uskon tai sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kielellä, asettavat statuksen sisällön edelle, optiikan vaikutuksen edelle. Uskonnollinen tekopyhä saarnaa hurskautta saarnatuolista ja käyttää asemaansa hyväkseen vallan tai voiton tavoitteluun, aivan kuten "Woke"-aktivisti, joka puolustaa oikeudenmukaisuutta, mutta ajaa politiikkaa, joka toisinaan vieraannuttaa juuri ne yhteisöt, joita he väittävät kohottavansa. Ajatellaanpa Yhdysvaltain vuoden 2024 vaaleja: Demokraattien linnakkeet, joita pitkään pidettiin edistyksellisten ihanteiden linnakkeina, näkivät yllättäviä republikaaneja voittoja erityisesti työväenluokka- ja vähemmistöyhteisöissä. Miksi? Monet tunsivat, että "edistyksen" retoriikka kuulosti ontolta, kun oli kyse heidän eletystä todellisuudestaan, taloudellisista kamppailuistaan, rikollisuudesta tai kulttuurisesta irtautumisestaan. Ironia on karua: sekä hurskas saarnaaja että performatiivinen aktivisti kantavat uskomuksiaan kuin naamiota ja sekoittavat ulkonäön merkitykselliseen muutokseen. Tämä kognitiivinen tekopyhyys (jossa teot pettävät sanat) juontaa juurensa syvemmästä virheestä: ulkonäön rinnastamisesta todellisuuteen. Termi "woke", joka alun perin juontaa juurensa tietoisuudesta systeemisestä epäoikeudenmukaisuudesta, on muutettu aseena halventavaksi, pelkistetty statussymboliksi joillekin ja karikatyyriksi toisille. Sosiaalinen media vahvistaa tätä ja muuttaa monimutkaiset liikkeet hashtageiksi ja kuumiksi otoksiksi. Pew Researchin vuonna 2023 tekemässä tutkimuksessa todettiin, että 62 prosenttia amerikkalaisista uskoo, että sosiaalinen media tekee poliittisista keskusteluista enemmän performatiivisia kuin tuottavia, ja käyttäjät asettavat usein viraalisen vaikutusvallan etusijalle sisällöllisen vuoropuhelun sijaan. Samoin uskonnollinen tekopyhyys kukoistaa ympäristöissä, joissa moraalinen poseeraus, vaikkapa julkinen hurskauden osoitus, varjostaa henkilökohtaista vastuuta. Molemmat tapaukset paljastavat tyhjien eleiden kierteen: saarnat, jotka eivät muutu myötätunnoksi, tai aktivismia, joka ei käsittele systeemisiä ongelmia, kuten köyhyyttä tai eriarvoisuutta konkreettisilla tavoilla. Mutta tässä se muuttuu mielenkiintoiseksi... ja huolestuttavaa. Tämä jaettu virhe ei koske vain yksilöitä; kyse on järjestelmistä, jotka palkitsevat suorituskyvyn aitouden sijaan. Uskonnollisissa instituutioissa johtajat saavat vaikutusvaltaa projisoimalla pyhyyttä, vaikka heidän tekonsa olisivat ristiriidassa heidän sanojensa kanssa. "Woke"-tiloissa vaikutusvalta tulee viestittämällä linjasta "oikeiden" syiden kanssa, vaikka nämä syyt olisivat erossa syrjäytyneiden tarpeista. Lopputulos? Moraalinen markkinapaikka, jossa hyve on valuuttaa ja äänekkäimmillä äänillä on usein vähiten menetettävää. Hendersonin "luksususkomusten" viitekehys on erityisen tuomitseva: eliitillä on varaa puolustaa poliisin rahoituksen vähentämistä tai rajojen avaamista, koska he asuvat aidatuissa yhteisöissä tai lähettävät lapsensa yksityiskouluihin. Samaan aikaan työväenluokan yhteisöt, joita he väittävät edustavansa, kantavat tahattomien seurausten taakan. Joten mikä on vaihtoehto? Jos performatiivinen hyve on ongelma, silloin aidon vaikutuksen, joka perustuu nöyryyteen ja vastuullisuuteen, on oltava vastaus. Mutta se vaatii epämiellyttävien totuuksien kohtaamista. Uskonnollisille se tarkoittaa eletyn uskon priorisointia julkisten näyttöjen sijaan. Aktivistille se tarkoittaa palvelemiensa yhteisöjen kuuntelemista norsunluutornista saarnaamisen sijaan. Ja meille kaikille se tarkoittaa omien motiiviemme kyseenalaistamista: etsimmekö totuutta vai jahtaammeko sitä huumaa, että meitä pidetään "hyvinä"?