Tämä on juuri sitä absurdiutta, jota ihmiset akateemisen maailman ulkopuolella eivät koskaan näe. Yliopistot rakastavat saarnata akateemista vapautta, mutta verhon takana tiedekunnan on pakko toimia kuvitteellisessa kirjanpitouniversumissa. Jokainen heidän elämänsä tunti on etukäteen määrättävä, laskutettava ja sertifioitava tiettyyn tehtävään ikään kuin he olisivat asianajotoimistossa täyttämässä työaikalomakkeita. Sinun on vannottava – kirjaimellisesti todistava kirjallisesti – että 12 % vuodestasi on omistettu apurahan X tavoitteelle 2, 18 % apurahan Y tavoitteelle 1, 7 % ydinlaitokselle, 10 % opetukselle ja niin edelleen. Se on fantasiamaailma, jossa prosentit eivät koskaan vastaa todellisuutta. Käytännössä kukaan ei oikeastaan toimi näin. Yksikään tiedemies maan päällä ei jaa mieltään tai aikaansa byrokraattisiin ponnisteluihin. Tutkimus ei tapahdu näin. Ihmisen kognitio ei toimi näin. Se on kirjanpitofiktio, jonka instituutiot ovat määränneet, jotta ne voivat kerätä apurahoja ja saada toimintansa näyttämään vaatimustenmukaiselta. Ponnisteluraportointi on byrokraattinen farssi rahavirran ylläpitämiseksi, ei heijastus siitä, miten tiede tai ihmisen työ todella tapahtuu.