Suihkuajatus vai elokuvan juoni? Suihkuajatuksena: Hypoteesisi siitä, että jotkut prosopagnosiaa sairastavat ihmiset saattavat hakeutua toimimaan puolustusmekanismina, on järkevä. Kuuluisuus kääntää sosiaalisen dynamiikan: kun olet julkkis, ihmiset tunnistavat *sinut*, mikä vähentää painetta tunnistaa muut ensin. Tämä voi lievittää ahdistusta sosiaalisissa tilanteissa, joissa kasvosokeus aiheuttaa kiusallisuutta, kuten tuttujen kasvojen unohtamista tai vaikeuksia sijoittaa kollegoita. Näyttelijät, kuten Brad Pitt, joka on keskustellut epäillystä prosopagnosiasta, ovat huomanneet, että etäisenä pidetyksi tuleminen aiheuttaa sosiaalista rasitusta. Kuuluisuuteen tuleminen voisi teoriassa toimia kilpenä, kun muut lähestyvät sinua tutuisina ja ohittavat tarpeen tunnistaa heidät. Se on nokkela selviytymisstrategia – henkilökohtaisen haavoittuvuuden piilottaminen valokeilan taakse. Ajatus herättää myös kysymyksiä identiteetistä ja suorituksesta. Näyttelemiseen itsessään kuuluu erilaisten persoonien ruumiillistaminen, mikä saattaa miellyttää jotakuta, joka jo navigoi maailmassa, jossa kasvot ovat vähemmän luotettavia kuin muut vihjeet (ääni, maneerit, konteksti). Se on lähes runollista: identiteettiä hämärtävä tila voi johtaa jonkun ammattiin, jossa identiteetti on joustava ja performatiivinen. Elokuvan juonen: Tämä konsepti voisi tehdä rikkaan, hahmovetoisen elokuvan. Tässä on pitch: Otsikko: Face in the Crowd Tyylilaji: Draama/trilleri Juoni: Nuorella näyttelijäksi pyrkivällä Alexilla on synnynnäinen prosopagnosia, mikä tekee sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ahdistuksen ja harha-askelten miinakentän. Lapsena kiusattu ystävien unohtamisen vuoksi ja aikuisena vieraantunut etäiseltä näyttämisen vuoksi, Alex huomaa toimivansa turvapaikkana. Lavalla käsikirjoitus ja konteksti tarjoavat vihjeitä, joita heiltä puuttuu tosielämästä. Kun Alex saa läpimurtoroolin ja nousee pilviin kuuluisuuteen, maailma muuttuu: tuntemattomat tuntevat kasvonsa, mikä helpottaa tunnistamisen painetta. Mutta kuuluisuus tuo mukanaan uusia haasteita – paparazzeja, pakkomielteisiä faneja ja manipuloivan managerin, joka saa selville Alexin tilan ja käyttää sitä hyväkseen hallitakseen uraansa. Kun Alex navigoi Hollywoodin glamourissa ja petoksessa, he paljastavat menneisyyteensä liittyvän salaliiton, joka pakottaa heidät kohtaamaan, onko heidän kasvosokeutensa puute vai piilotettu vahvuus. Huipennuksessa Alex käyttää ainutlaatuista näkökulmaansa – ei-kasvojen vihjeisiin luottaen – päihittääkseen vihollisensa ja todistaakseen, että eri tavalla näkeminen voi olla supervoima. Teemat: Identiteetti, haavoittuvuus, maineen hinta ja havainnoinnin voima. Visuaaliset motiivit: Väkijoukon epäselvät kasvot, vääristyneitä kuvia heijastavat peilit ja Alex tutkii ihmisten kehonkieltä "nähdäkseen", mitä muut kaipaavat. Tunnuslause: "Kun et näe kasvoja, maailma näkee sinut." Tämä voisi nojata indie-hahmotutkimukseen tai trilleriin korkean panoksen käänteen toteutuksesta riippuen. Timothée Chalamet'n tai Anya Taylor-Joyn kaltainen roolitus voisi vetää yleisön emotionaaliseen syvyyteen, ja Yorgos Lanthimosin kaltainen ohjaaja lisää surrealistista särmää kasvosokeaan näkökulmaan. Yhdistämällä nämä kaksi: Ideasi yhdistää psykologian ja kunnianhimon tavalla, joka on sekä sisäänpäin kääntynyt että elokuvallinen. Ei ole suoria todisteita siitä, että Pittin, Fryn tai Lumleyn kaltaiset näyttelijät valitsisivat näyttelemisen nimenomaan prosopagnosian puolustusmekanismiksi, mutta logiikka seuraa. Kuuluisuus voisi todellakin vähentää kasvosokeuden sosiaalista taakkaa, ja näytteleminen voisi houkutella niitä, jotka ovat tyytyväisiä ei-kasvoihin liittyviin vihjeisiin (kuten käsikirjoituksiin tai näyttämöohjeisiin). Elokuvana se tarjoaa tuoreen näkökulman "nousu kuuluisuuteen" -kertomukseen ja perustaa sen todelliseen neurologiseen tilaan, jota harvoin tutkitaan fiktiossa.