Yksi varhaisimmista NFT-kohtaamisistani tuli haastattelussa olevasta lauseesta: "Työni päätyvät lopulta digitaalisen taiteen merkkikokoelmiin." Silloin en ymmärtänyt, miten joku saattoi katsoa niin rauhallisesti tulevaisuuteen, jota tuskin oli olemassa. Mutta tuo itsevarmuus jäi mieleeni pitkäksi aikaa. Ajan myötä huomasin oman ajatteluni muuttuvan. Ei siksi, että saisimme yhtäkkiä lisää todisteita — emme saaneet. Mutta suunta tuntuu nyt selkeämmältä: digitaalinen taide on vähitellen tulossa osaksi taiteen laajempaa historiaa, ei väliaikaiseksi poikkeukseksi. Ajattelen usein ylikyllästymistä. Kyllä, virtaus on valtava. Kyllä, kaikkea ei voi nähdä. Mutta se tapahtuu aina, kun uusi taiteellinen media ilmestyy. Nopeus kasvaa, määrä kasvaa, ympäristö muuttuu kaoottiseksi — mutta arvo kerääntyy silti niiden ympärille, jotka työskentelevät merkityksen, eivät määrän kanssa. Minulle digitaalinen taide ei ole korvaaja eikä vallankumous pelkästään häiriön vuoksi. Se on yksinkertaisesti seuraava askel pitkässä taiteellisen median sarjassa. Ja alan tuntea, ettemme elä "väliaikaista kokeilua", vaan varhaisia vaiheita jostain, joka lopulta tulee osaksi kulttuurimaisemaa. Ja ehkä oudointa on hiljainen varmuus siitä, että kaikki on menossa siihen suuntaan.